Niin en minä, mutta
muut. Oltiin viettämässä pääsiäistä maalla sukulaisten luona. Ihanaa. Mutta
kappas. Serkkupoika ja hänen vaimonsa alkoivat oireilemaan inhottavasti.
Toisella nousi kuumetta ja oli flunssaa ja oksentelua kun taas toisella oli
huono olo ja kuulemma tuli pelkkää vettä läpi peräpäästä. Molemmat makasivat
melkein puolet viikonlopusta sängyssä välttäen kokkailuavustukset sun muut
kotityöt. Serkkupojalle tarjosin muutaman kerran helpotukseksi imodiumia ja
sehän iltaan mennessä kai jo helpottikin.
Ei tässä mitään. Kaikki
sairastuu joskus. Aina ei jaksa. Tekee mieli makaa sängyssä peittojen alla ja
märehtiä omaa kurjuuttaan.
Mutta hei. Mulla tää on
jokäpäivää. Mulla tulee ruoka läpi joka päivä vetenä. Siis jatkuva ripuli 24/7.
Ja imodiumia vedän 4 kertaa päivässä.. se on mun normaali lääkitys. On heikko
olo, lihakset kramppaa ja väsyttää. Mutta saanko mä jäädä sänkyyn makaamaan?
EN! Multa odotetaan, että autan ja olen menossa mukana siinä missä muutkin.
Pitää olla sosiaalinen ja hyvällä tuulella. Pitää auttaa tiskeissä ja pöydän
kattamisessa. Ei kukaan edes ajattele, että mä en ehkä jaksa. Ja en mä tietysti
itsekään valita. Tää on mun elämä ja mä elän sitä. Jos en jaksa yrittää ja
tehdä niin mitä mulle jää? No se sänky ja pehmeä tyyny? Mut ei niillä pitkälle
pääse. Joten nielen väsymyksen ja krampit ja teen ja olen kuin muutkin.
Piilotan väsymyksen. En näytä sairauttani päällepäin. Viikonlopun ajan helppo
homma. Joka päivä? Ei ihan niin helppoa.
-Sanni-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti